Tänään saapuivat “Joku roti!” -laastarit. Niillä ei hoitajia korvata, joskus ehkä korkeintaan hieman paikataan. Laastarit ovat hoitajien käyttämiä hoitotarvikkeita, niin konkreettisesti kuin symbolisestikin. Ne toimivat myös muistutuksena hoitajien tekemästä arvokkaasta työstä! Oman “Joku roti!” -laastarirasiasi saat minulta tai “Arkadialle rotia” -tiimiläisiltä.
Tässä samalla ajatuksiani esille nousseesta vanhustenhoidon tilanteesta.
Ensiksikin, minusta meidän tulee saada sote-uudistus toimeenpanovaiheeseen. Vain siten pääsemme eteenpäin. Sote-uudistus toisi Suomeen vahvat julkiset järjestäjät ja valinnanvapauden ihmisille. Valinnanvapauden kautta ihmiset voivat äänestää jaloillaan. Tämä mahdollisuus tulisi varmasti lisäämään palveluntuottajan halua tarjota laadukasta hoitoa. Järjestämisvastuun siirtyessä kunnilta maakunnille saataisiin vahvemmat hartiat vastuunkantoon. Tämän sosiaali- ja terveydenhuoltomme tarvitsee. Kaikkien kuntien kantokyky ei riitä sote-palveluiden järjestämiseen – ei ole riittänyt enää vähään aikaan. Esimerkiksi noin puolet tehostetun palveluasumisen yksiköistä on jo nykyisin yksityisten yritysten pyörittämiä. Ei ole realistista olettaa, että kunnat pystyisivät ottamaan kaiken vastuun ikäihmisten palvelutarpeesta.
Me kaikki ansaitsemme laadukasta ja yksilöllistä hoitoa ja hoivaa. Palvelun tuottajan, on se sitten julkinen, yksityinen tai kolmas sektori, on noudatettava yhteistä sopimusta, lakia ja ohjeistuksia. Lisäksi oletan meidän kunnioittavan toisiamme ihmisinä ja näkyvän sen myös toimissamme.
Meidän tulee voida määritellä tarvittavan henkilöstön määrä ja osaaminen paremmin hoidettaviemme tarpeiden mukaisesti kuin vain yksittäisinä numeroina. Ovatpa ne sitten kokonaislukuja tai desimaaleja. Hoitajamitoitus tulee määritellä yksikkökohtaisesti asiakkaiden yksilöllisten tarpeiden mukaan. Myös henkilöstön koulutuksen ja osaamisen tulee vastata asiakkaiden hoidon tarvetta. Henkilöstön osaamisella on suuri merkitys hoidon laatuun. Kaikista ei ole hoitajiksi, ja tämä on tärkeää huomioida jo koulutukseen hakeutuvien valintaprosessissa. Sen, mitä tulee itse kunkin vastuulliseen toimintaan työssään, pitäisi olla kaikille itsestään selvää. Tässäkin näyttää olevan parantamista. Tarvitsemme vahvemman viestinnän, kannustuksen ja luottamuksen ihmistä kohtaan, että hän tekee parhaansa hoitaessaan ja välittäessään toisesta ihmisestä. Työntekijöille on luotava mahdollisuudet pyrkiä parhaimpaansa. Henkilöstö on työnantajan suurin voimavara ja tähän voimavaraan täytyy olla kannattavaa panostaa.
Yksilökohtainen hoidon tarve tulee esille myös vammaispalveluissa. Hoitoisuus ei pysy samana esim. 35-vuotiaasta 77-vuotiaaksi. Vammaispalveluissakin henkilöstön määrän ja osaamisen tulee vastata asukkaiden tarpeita. Tässä meillä on kehitettävää.
Eduskunta tarvitsee hoitajaa!
Lotta